Glykoli tuli yllätyksenä

Kehärata on 18 kilometriä pitkä, poikittainen raideyhteys, joka yhdistää Vantaankosken radan lentoaseman kautta päärataan Vantaan Hiekkaharjussa. Rata alittaa Helsinki-Vantaan lentoaseman alueen kahdeksan kilometriä pitkässä kaksoistunnelissa, johon rakennetaan kaksi tunneliasemaa, Aviapolis ja Lentoasema. Lentoaseman itäisen kiitotien alle louhittavasta tunnelista havaittiin vuoden 2010 kesällä runsasta mikrobikasvustoa, joka yllätti suunnittelijat ja rakentajat ulkonäöllään ja hajullaan. Tunneliin tihkuva glykolivesi loi erinomaisen kasvualustan mikrobeille. Jäänestossa käytettävä glykoli orgaanisena yhdisteenä on erinomainen ravinto monimuotoiselle mikrobikasvustolle.  

Glykolia on pidetty luonnossa voimakkaasti biohajoavana. Esimerkiksi Oslon Gardermoen lentokentällä maaperässä tapahtuvan biohajoamisen on todettu olevan riittävää jopa jo ennen kuin se vajoaa pohjavesikerrokseen. Pohjaveden laatua seurataan siellä silti jatkuvasti, koska kenttä sijaitsee tärkeän pohjavesialueen päällä. Helsinki-Vantaan tunnelista otetuista vesinäytteistä havaittiin kuitenkin jo syksyllä 2010 tehdyissä esiselvityksissä, että hajoamiselle optimaaliset olosuhteet puuttuvat. Biohajoaminen tulee aistittavaksi vasta tunnelissa ja ilmenee siellä mikrobikasvustoina ja hajuna. Viitisentoista vuotta aikaisemmin käytöstä lopetettua etyleeniglykolia tihkuu edelleen tunneliin. Biohajoamisen hitaus tuli siis yllätyksenä.

Glykoliongelman muodostama rakenteellinen haitta ratkaistaan kalliotunnelin sisäpuolelle suunnitellulla ja rakennettavalla ilmatiiviillä eristerakenteella. Glykolin hajoamistuotteita kestävä betonirakenne rakennetaan noin 750 metrin matkalle molempiin ratatunneleihin. Hajuhaitta poistetaan alipaineistamalla kallion ja eristerakenteen välinen tila. Asematiloihin, pystykuiluihin ja jalankulkukäytäviin rakennetaan vastaavia eristysrakenteita. Lisäksi kalliota tiivistetään ja lujitetaan haponkestävin materiaalein.

Glokoli_1.jpg 

Kuva 1., Kehärata kulkee tunnelissa lentoaseman alueella. Kuva: Liikennevirasto.

Glykoli on mikrobien ravinne

Etyleeni- ja propyleeniglykolia käytetään lentokoneiden jäänestoon ja jäänpoistoon. Useat mikrobit pystyvät käyttämään glykoleja hiilen ja energian lähteenä ja glykolit hajoavat mikrobitoiminnan vaikutuksesta sekä hapellisissa että hapettomissa ympäristöissä. Hapellisissa olosuhteissa glykolien hajoaminen hiilidioksidiksi ja vedeksi on nopeaa. Puhtaiden glykolien myrkyllisyys vesieliöille on itsessään vähäinen, mutta pintavesiin joutuessaan suuret glykolimäärät voivat aiheuttaa happikatoa ja voimakkaasta mikrobikasvusta johtuvaa vaahtoamista, limoittumista ja hajuhaittoja.

Lämpimissä olosuhteissa maastoon imeytynyt glykoli hajoaa nopeasti ylemmissä maakerroksissa, mutta talvella hajoaminen hidastuu huomattavasti, jolloin glykolia ja sen hajoamistuotteita ehtii kulkeutua syvempiin maakerroksiin ja pohjaveteen. Glykoli on vettä tiheämpää. Myös joidenkin jäänestovalmisteissa käytettyjen lisäaineiden tiedetään olevan toksisia glykolin hajottajamikrobeille ja hidastavan biohajoamista.

Glykolivesien vuotaessa kehäradan tunneliin biohajoaminen jälleen voimistuu, ja glykolia ja sen hajoamistuotteita ravintonaan käyttävät mikrobit voivat muodostaa paksuja biofilmi-kasvustoja.  Biofilmit ovat erilaisille rajapinnoille muodostuvia, rakenteeltaan monimutkaisia, yleensä usean eri mikrobilajin muodostamia yhteisöjä. Ne koostuvat mikrobisoluista ja solujen erittämästä polymeerimatriisista. Polymeerit mm. kiinnittävät biofilmin pintaan, sitovat vettä ja ravinteita sekä suojaavat soluja erilaisia niille vahingollisia ympäristötekijöitä vastaan.

Glokoli_2.jpg 

Kuva 2. Mikrobikasvustoa otetaan talteen tunnelin seinältä. Kuva: VTT.

Hapot ovat ensisijainen uhka tavanomaiselle betonille

Glykolit reagoivat betonimateriaalien sisältämän kalkin kanssa muodostaen helppoliukoisia yhdisteitä. Tästä aiheutuva syöpyminen on kuitenkin hyvin hidasta ja glykolireaktion on pahimmissakin tapauksissa todettu aiheuttaneen vain betonin pintakerrosten kuoriutumista. Sen sijaan glykoleista mikrobitoiminnan tuloksena syntyneet happamat yhdisteet ja hiilidioksidi, joiden pitoisuudet tunnelivesissä olivat paikoitellen varsin korkeita, ovat betonimateriaalien kestävyyden kannalta ongelmallisia. Muita betonirakenteiden säilyvyyteen oleellisesti vaikuttavia kemiallisia tekijöitä, sulfaattia, magnesiumia, ammoniumia ja kloridia, ei tunnelista otetuissa vesinäytteissä sen sijaan ole merkittävässä määrin todettu.

Betoninormeissa ympäristö on jaettu rasitusluokkiin kemiallisesti aggressiivisten tekijöiden pitoisuuksien perusteella. Normeissa on lisäksi annettu vaatimukset betonin koostumuksesta ja tavoiteltavista ominaisuusarvoista kussakin rasitusluokassa. Ohjeiden kantava ajatus on, että mitä rasittavampi ympäristö on kemiallisesti, sitä tiiviimpää ja lujempaa betonin on oltava. Materiaaliteknisesti pyritään siis toisaalta hidastamaan haitallisten komponenttien tunkeutumista rakenteeseen, toisaalta luomaan puskurikapasiteettia, eli tuomaan betoniin enemmän reaktiokykyisiä ainesosia.

Kehäratatunnelin tapauksessa kallioperä on kemialliselta rasittavuudeltaan alueella, joka on Betoninormeissa määriteltyjen rajojen ja niihin liittyvien koostumussuositusten äärirajoilla. Suunnittelun lähtökohdaksi olikin otettava se, että kohteeseen sijoitettavien betonirakenteiden koostumus ja ominaisarvot noudattavat korkeimman rasitusluokan (XA3) mukaisia vaatimuksia ja edellytyksiä. Toisena vaihtoehtona oli eristää betonirakenteet kallioperästä siten, että ne eivät joudu kosketuksiin kemiallisesti aggressiivisen pohjaveden kanssa.

Teräs hapettuu ja liukenee hapettomasti

Kuten betoninkin osalta, glykoli itsessään ei syövytä hiiliterästä merkittävästi. Sen sijaan glykolin hajoamisen välituotteina syntyvät orgaaniset hapot (etikkahappo ja voihappo) ovat terästä syövyttäviä. Myös hajoamisen tuotteena syntyvä hiilidioksidi voi suurina määrinä edesauttaa teräksen syöpymistä. Tunnelista otetuissa vesinäytteissä todettiin paikoin asetalde­hydejä ja propioni-aldehydejä, jotka niin ikään ovat terästä syövyttäviä.

Hapettomassa tilassa tapahtuva korroosio on suurin epävarmuustekijä Kehäradalla. Asiaa on insinööriteknisesti hyvin vaikea todentaa varmuudella ja edellyttää vielä lisää seurantaa. Riskialttiiksi todetuilla alueilla hiiliteräspultit on korvattu haponkestävällä teräksellä.

Sinkityn hiiliteräksen pinnoite suojaa terästä aluksi, kunnes se on paikallisesti tai kokonaan liuen­nut pois. Sinkin kestävyys mikrobiolo­gista korroosiota vastaan on yleisesti ottaen parempi kuin hiiliteräksen. Mikäli mainittavaa mikrobiologista toimintaa kuitenkin metallin pinnalla tai sen lähei­syydessä tapahtuu, sinkkipinnoite voi syöpyä paikallisesti hyvinkin nopeasti ja paljastuneen teräksen korroosio alkaa. Jatkuvasti vuotavista kohdista otetuista näytteistä voitiin todeta, että 60 % sinkkikerroksen paksuudesta eli 0,15 mm oli poistunut vuodessa eli nopeudella 15 mm/100 vuotta. Näissä olosuhteissa sinkin arvioitiin kokonaan poistuvan teräksen pinnalta runsaassa kahdessa vuodessa. Hiiliteräspultin perusaineen syöpymisen nopeudeksi arvioitiin mittausten perusteella aggressiivisimmissa kohdissa 40 mm/100 vuotta (ks. kuva 3).

Glokoli_3.jpg 

Kuva 3. Vuoden vanhan kallioankkurin pää aluslevyineen.

Glykolivuotoalue on saatu rajattua

Glykolin vuotoalueen laajuus tunnelissa on käynnistetyllä seurannalla saatu rajattua noin kilometrin pituiselle alueelle. Maa- ja kalliopohjavedestä otettujen vesinäytteiden perusteella vaikuttaisi siltä, että suuri osa tunneliin vuotavasta glykolista on ollut varastoituneena kalliorakoihin tai on ollut rikastuneena alavampien kalliopainanteiden alueille. Kun tunnelia rakennetaan ja tunneliin avautuu kalliorakoyhteyksiä, glykolivesi pääsee kulkeutumaan edelleen tunneliin mahdollisesti hyvinkin kaukaa. Tehtäväksi suunniteltu erityisrakenne, joka mahdollistaa vuotovesien hallinnan tunnelissa myös liikenteen aikana, on tämänhetkisten havaintojen perusteella sekä laajuudeltaan että sijainniltaan valittu onnistuneesti.  Rakenneratkaisun avulla voidaan tehdä toimenpiteitä kalliopinnan ja betonirakenteisen tunneliputken väliseen tilaan. Sen avulla myös hallitaan vuotovedet ja hajuhaittojen poisto alipaineilmanvaihdolla. Liikennealue on irrotettu vuotoalueesta omaan ”erillisputkeensa” kalliotunnelin sisällä.

Tulevaisuuden ennustamiseen sisältyy kuitenkin aina epävarmuuksia.  Kallion tiivistämisestä huolimatta uudetkin vuodot ovat mahdollisia. On mahdollista, että jokin aikaisemmin tunnistamaton glykolin varastoitumisalue pääsee vielä purkautumaan tunneliin, jos esimerkiksi tausta-alueen olosuhteet muuttuvat. Epävarmuuksien hallinnan varalta on kuitenkin edelleen mahdollista toteuttaa tunnelin tausta-alueen kallioveden suojapumppauksia, mikäli paikallisia ongelmia kaikesta huolimatta ilmaantuu.

Alueen rajauksen kannalta ongelmallisinta on toisaalta kuivatusjärjestelmään kulkeutuvien vesien hallinta ja toisaalta mikrobitoiminnan seurauksena muodostuvan hajun hallinta. Alhaisen virtaaman olosuhteissa mikrobikasvustot jäävät mattomaisesti ojien ja putkien pinnoille. Kasvustojen mekaaniseen poistamiseen on kuitenkin suunnittelulla varauduttu. Mikrobien kasvu ja sen myötä hajuhaitat kasvavat lämpötilan noustessa – rakentamisvaiheessa kesäisin ja mahdollisesti vielä käyttöönoton yhteydessä.  

Seuranta jatkuu

Glykolivuotoalueella seurannan yhtenä indikaattorisuureena oli ja on edelleen veden sähkönjohtavuus. Veden johtokyky kertoo liuenneiden suolojen määrästä. Joh­tokyvyn kasvaessa etenkin paikalliskorroosion todennäköisyys kasvaa. Tavan­omaisia luonnon vesien johtokykyä nostavia aineita ovat kloridit ja sulfaatit, jotka kiihdyttävät teräksen korroosiota happipitoisissa olosuhteissa. Tunnelivesinäytteissä on paikoin todettu yllättävän suuria sähkönjohtavuusarvoja. Jos tällaisissa vesissä kloridien ja sulfaattien määrä verrattuna bikarbonaatin määrään on suuri, riski teräksen paikallisen korroosion esiintymiseen kasvaa. Veden syövyttävyyttä vähentävät veden sisältämät kovuussuolat (kalsium ja magnesium), jotka voivat muodostaa teräs­pinnoille suojaavia kerrostumia. Näiden kerrostumien muodostumista myös bikarbonaatti voi edistää.

Korkeat sähkönjohtavuudet Kehäradan tunnelissa – myös glykolivuotoisen alueen ulkopuolella ja kalliopohjavesissä tunnelien ulkopuolella – kuvastavat kohonnutta hiiliteräksen korroosioriskiä. Tilanne kuitenkin näyttää olevan samansuuntainen eräissä muissakin tunneleissa Suomessa. Hiiliteräskallioankkureiden suojaukseen tulee siis kiinnittää huomiota tunnelirakentamisessa yleisemminkin. Suojauksen kannalta tärkeää on tehdä huolellista ja laadukasta työtä ankkureita asennettaessa.

Tunnelivuotojen ja kalliopohjavesien seuranta tunnelien ulkopuolella jatkuu. Seurannalla pyritään varmistamaan, että rakenteita uhkaavat ja haittoja aikaansaavat tekijät kyetään eliminoimaan – tarvittaessa vielä ennen Kehäradan käyttöönottoa.  Mikäli uusia ongelmia, uhkia tai uusia riski alueita ilmenee, rakennuttajan, suunnittelijan VTT:n asiantuntijoista muodostettu iskuryhmä on valmistautunut ratkomaan ongelmia lähes reaaliajassa.

Mitä opimme?

Tilanne, johon vuonna 2010 jouduttiin, oli kaikille osapuolille uusi ja outo. Käsikirjaratkaisuja ei tilanteeseen ollut, vaan ratkaisut jouduttiin hakemaan yhteistyötä lisäämällä ja keräämällä tietoa päätöksenteon tueksi laajalta joukolta asiantuntijoita. Vielä ei voi varmuudella sanoa, että tässä onnistuttiin, mutta pahimmat uhkakuvat on saatu eliminoitua.

Uudessa tilanteessa olennaisin puuttuva tieto oli se mistä glykolia tulee, paljonko sitä vielä tulee ja kuinka paljon ja missä muodossa se on varastoituneena ja kulkeutumassa maa- ja kallioperässä. Norjan Gardermoen glykolin biohajoavuusoletukset eivät päteneet Suomessa. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että seikkaperäisemmän pohja- ja kalliovesiselvityksen avulla glykoliriski ehkä olisi saatu arvioitua, jolloin varautumista olisi kenties voitu tehdä ennakolta.  Ei voida korostaa liikaa sitä, että olosuhteiden tunteminen on aina edellytys hyvälle suunnittelulle.

Mikrobiskasvuston aikaansaama jatkuvasti muuttuva ja paikoin erittäin aggressiivinen ympäristö tekee materiaalien turmeltumisen ennakoimisen erittäin haastavaksi. Ajasta riippuvien ilmiöiden kvantifioiminen insinöörien käyttämään ja ymmärtämään muotoon oli - ja on edelleen - haastavinta.

Näihin uusiin olosuhteisiin ideoituja ja kehitettyjä rakennevaihtoehtoja oli useita. Nyt toteuttava ratkaisu valittiin arvottamalla riskejä, teknisiä mahdollisuuksia ja kustannuksiakin. Ratkaisu ei ollut vaihtoehdoista halvin, mutta se eliminoi useimmat riskit minimiinsä. Tulevaisuus antaa lopullisen tuomion ratkaisun onnistumisesta.